Moottoripyöräilijäpariskunta saa erikoisen tehtävän

Hessupapan pitää nyt urakoida satuja tänne nettiin, etteivät ne pääse unohtumaan. Rapsu on hyvin tehokas pyytäessään uusia ja häntä tuntuu viehättävän se, että sadut tulevat internetiin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Oli taas kerran uuden sadun aika. Taas toivottiin lapsia, peikkoja jne. mukaan. Nyt toivottiin mukaan myös hyeenaa. Hyeena!?

Taitaa tämä taas vähän muovautua kirjoitettaessa.

Peikot ja jättiläiset kävelivät kesäisenä päivänä metsässä. Tai oikeastaan jättiläiset kävelivät ja peikot istuskelivat niiden olkapäillä. Jättiläiset Väiski ja Valtsu eivät tahtoisi jaksaa hidastella, jos peikot töpöttelisivät pikkuisilla jaloillaan. Näin sujui matka paremmin. Oltiin tulossa uimasta.

Oltiin tulossa sellaiseen polun kohtaan, jossa ollaan lähellä isoa tietä. Kaveruksilla on usein tapana poiketa tässä polulta ja nousta tien viereisen kukkulan rinnettä ylös kallioleikkauksen reunalle. Joskus oli nimittäin rakennettu tie kukkulan läpi. Kallioon oli ammuttu aukko sitä varten. Peikot ja jättiläiset muistivat sen ajan kun tietä oli tehty. Ne olivat kuulleet pamaukset ja luulleet ukkosen kolistelevan. Olivat kuitenkin pinkaisseet tarkistamaan asiaa ja kurkkineet pensaikosta työmiesten puuhia.    

Tie oli sitten valmistunut ja kaverukset olivat ottaneet tavaksi käydä aika ajoin ihmettelemässä liikennettä. Ja sitäpä tälläkin kertaa haluttiin. Ennen kuin tultiin kalliojyrkänteen reunalle, jättiläiset repivät sammalta kalliolta ja panivat sitä laattoina päähänsä. Heinätupsuja aseteltiin roikkumaan silmien eteen suojaamaan autoilijoiden katseilta, kun tiiraillaan kalliolta tielle. Peikot eivät mitään tarvinneet kun olivat niin pieniä ja maan värisiä.

Tiellä huristeli monenmuotoisia ja -värisiä autoja. Meni rekkoja, asuntoautoja, avolavoja ja ties mitä. Sitten yht'äkkiä alkoi kuulua kumeaa hurinaa. Näytti kuin lauma vihaisia pörriäisiä olisi parveillut kohti kallioleikkausaukkoa. Lauma moottoripyöräilijöitä siinä pärisytteli pitkin pikitietä. Aurinko pilkahteli kymmenistä kypäristä. Pakoputket kiilsivät putsattuina. Kallioleikkauksen kohdalla kärkiajaja nosti kätensä ja koko porukka ulvahti moottorien jylinän yli niin että katsomossa säikähdettiin. Ääni kaikui komeasti kallionseinämistä mutta siinä oli oudon apea sointi.  Kun päristelijät loittonivat, peikot ja jättiläiset näkivät heidän mustien nahkapukujen selkämyksissä oranssinvärinen eläimen kuvan. Sellaisia ne eivät olleet koskaan nähneet. Mitähän ne esittivät?       

Jättiläiset olivat aivan riemuissaan näkemästään. Ne heittivät voltteja tantereella ja hihkuivat. Kyllä oli merkillisen näköistä porukkaa nuo päristelijät. Ja mitkä ihanat äänet niissä pyörissä oli. Taisi siinä jokunen puukin kaatua kun jättiläiset riemuitsivat. Peikotkin olivat mielissään, kun kavereilla oli noin hauskaa.

Sitten palattiin polulle ja käveltiin jättiläisten kotiluolalle. Syötyään kaverukset loikoilivat päivälevolla ja muistelivat näkemäänsä. Väiski ja Valtsu unelmoivat moottoripyörällä ajamisesta. Miten semmoinen pysyy pystyssä? Miten se toimii? Mistä se pärinä tulee? Miksi ne ulvoivat niin surullisesti? Kysymyksiä sateli. Ei Relka eikä Lerkakaan osanneet paljoa kertoa vaikka olivatkin käyneet kaupungissakin, toisin kuin jättiläiset. 

Jättiläiset vain muistelivat haaveellisina moottoripyöriä eivätkä osanneet muusta puhuakaan. Ne halusivat tietää lisää pyöristä. Ja miksi ne ajajat olivat niin surullisia? Kun ei muuta keksitty, päätettiin että pyydetään kaupungista apua, jotta saataisiin lisää tietoja. Sehän tarkoitti tietysti sitä, että pitäisi saada yhteys Lottaan ja Passuun.

Seuraavana päivänä eräs pariskunta ajeli moottoripyörällään kohti kaupunkia. Oli ajeltu jo aikamoinen matka ruokailun jälkeen ja tuntui, että kohta voitaisiin pitää kahvitauko. Kun tuli lepopaikan merkki vastaan, takanaistuja koputti ajajaa olkapäähän ja vinkkasi kylttiä. Niinpä kaarrettiin levennykselle ja kaivettiin termospullo tykötarpeineen esiin. Paikalla oli penkkejä ja pöytiä, joten siinä kelpasi huilailla.

Pulla maistui ja kahvikin sen kyytipoikana. Siinä istuksittiin vastatusten. Päivää, kuului äkkiä läheltä. Päät kääntyivät ja taukolaiset huomasivat heinikossa kaksi pientä hahmoa, jotka eivät näyttäneet aivan tavallisilta lapsilta. Osaatteko pitää salaisuuksia, kuului kysymys heinikosta. No, tuota, kyllähän me, pikkuisille vastattiin. Hyvä, kuului vastaus. Kertoisitteko kaupungissa, että Relka tarvitsee apua, kuului jatkokysymys. Sopiihan se, pyöräilijät vastasivat kuin yhdestä suusta. Mitään muuta ei sitten saa kertoa, heitä opastettiin ja he nyökkäsivät mietteliäinä. Kahvittelijat katsoivat kysyvästi toisiaan silmiin. Kun he taas käänsivät päänsä, otukset olivat kadonneet.

Pariskunta ajeli sitten hiljaisena kohti kaupunkia. Kumpikin pyöräilijä oli vaipunut ajatuksiinsa. Saavuttiin sitten kaupunkialueelle ja pysähdyttiin kioskille ostamaan yhtä ja toista pientä. Ennen ostoksia juteltiin hiukan. Mitä meille äsken tapahtui tuolla taukopaikalla, mies kysyi naiselta. Näimme kaksi menninkäistä vai mitähän mahtoivat olla ja meille annettiin tehtävä, vastasi nainen. Se on siis totta, mies tuumi. Minä en oikein tiennyt enää, mitä ajatella, hän jatkoi. Pitäisiköhän meidän ilmoittaa tästä poliisille tai jotain, mies kysyi. Älä ole hassu, ei meitä kukaan uskoisi, nainen virkkoi. Mehän annoimme lupauksen ja sitä paitsi mitä itse ajattelisit, jos joku kertoisi sinulle nähneensä peikkoja, hän jatkoi. Niinpä, mutta meille annettiin tehtävä, mies sanoi. Kun ei sitten muuta keksitty, alettiin tehdä kioskiostoksia.

Kun he sitten kiinnittivät kypäriään päähänsä, he keskustelivat taas aiheesta. Mies totesi, ettei heille kerrottu minne se sanoma kaupungissa pitäisi toimittaa. Pitäisiköhän meidän vain kertoa siitä joka paikassa ja aloittaa vaikka tuosta kioskinpitäjästä, hän jatkoi. Minulla on parempi ajatus, nainen sanoi. Minä tunnen yhden Iltalööpin toimittajan. Voisin soittaa hänelle ja kysyä, paljonko rivi-ilmoitus maksaisi iltapäivälehdessä. Siinä on ideaa, mies sanoi, soitapa. Nainen jutteli hetken kännykkäänsä ja lopetti kohta hymyillen puhelun. Kaverini sanoi, ettei rivi-ilmoitusta juuri kukaan huomaisi, mutta hän voi laittaa huomiseen lehteen otsikon ja pikkujutun aiheesta, kertoi hän sitten innoissaan miehelle. Mainiota, et kai kertonut menninkäisistä, mies vastasi. En tietenkään, nainen sanoi, ja jatkoi, että toimittajan mielestä tuollaisesta pikku-uutisesta saattaa kehittyä jotakin kivaa. Ja jos ei synny mitään, ei sitä kukaan kauaa muista, oli hän jatkanut.

Seuraavana iltana Siljasisko ryntäsi Lotan ja Passun huoneeseen päivän Iltalööppi kädessään. Katsokaa, hän sanoi otsikkoa näyttäen, tämä koskee meitä. Relka tarvitsee apua, luki lehdessä. Oli siinä pikku juttukin, mutta ei siitä juuri mitään irronnut. Lapset olivat nyt huolissaan ystävänsä puolesta, mutta eivät keksineet, miten Relkaan saataisiin yhteys. Niinpä heidän piti mennä sinä iltana nukkumaan huolestunein mielin. Mitähän Relkalle oikein kuuluu, he miettivät sängyissään ja siihen ajatukseen he kaikki lopulta nukahtivat.

Tähän päättyy kertomuksen ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa.