Peikot ja jättiläiset ovat uimassa. Rannalle jätetyt vaatteet viedään. Kuka on syyllinen?

Iipu, Rapsu ja Simppa olivat vanhempineen eilen täällä mummolassa. Rapsu toivoi kovasti satua ja sellainen taas syntyi. Rapsu jaksoi kuunnella koko jutun, Simppa osan ja Iipukin istui välillä papan mahan päällä kommentoimassa omalla kielellään. Taas mietittiin mitä sadussa pitäisi olla. Lotta ja Passu pääsevät taas mukaan. Satuolentojen nimet olivat vähän hakusissa, mutta sellainen tilanne syntyi että peikkoja on kaksi - veljekset Lerka ja Relka - ja jättiläisiäkin on nyt kaksi - Valtsu- ja Väiskijättiläinen. Simpan ansiota on, että saatiin mainio uusi nimi Lerka peikkoveljelle ja Rapsulta saatiin jättiläisveljen nimi. Laivakin haluttiin mukaan, mutta sen osa tässä sadussa jäi aika vähäiseksi. Taidan retusoida hiukan juttua kirjoittaessani ja panna vähän paremmaksi. 

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä jättiläisveljekset Väiski ja Valtsu painiskelivat aikansa kuluksi eräällä metsäaukiolla. Se oli sellaista hyväntahtoista nahistelua, jollaista muidenkin veljesten paini usein on. Helposti sellainen tietysti menee överiksi - niin kuin tiedätte - ja voi tulla itkukin silmään. Väiski ja Valtsu tiesivät sen ja olivat oppineet varomaan liikaa kuumenemista. Satunnaisesta ohikulkijasta paini tosin olisi näyttänyt melkein sodankäynniltä. Niin raisulta se näytti. Tanner tömisi. Puitakin kaatui ryskyen kun jättiläiset välillä lipesivät aukiolta metsänreunaan.

Jättiläiset eivät olleet huomanneet, että he eivät olleet kaksistaan aukiolla. Heidän vanhat tuttunsa peikkoveljekset Relka ja Lerka nimittäin nukkuivat tyytyväisen näköisinä ojanpientareella. Peikot olivat olleet ongella ja paluumatkalla ne he olivat syöneet eväänsä tällä metsäaukiolla. Nyt ne makasivat kylläisinä päiväunillaan kesäauringon porottaessa. Ne olivat niin tottuneet Väiskin ja Valtsun rytistelyyn, ettei se niiden unia häirinnyt. Mutta niin pieniä peikot olivat jättiläisten rinnalla, että eivät nämä olleet huomanneet ystäviään.  

Niinpä kun Valtsu väänsi Väiskiä tantereeseen, se ei huomannut, että se tönäisi samalla nukkuvia peikkoja ja näyttipä siltä, että se saisi Väiskin kellautettua aivan peikkojen päälle. Peikot onneksi heräsivät tönäisyyn ja yrittivät huutaa jättiläisille, mutta eivät nämä huomanneet. Eipä auttanut kuin ottaa hätäkeino käyttöön ja puraista Valtsua varpaasta. Auts, sanoi Valtsu. Minua puraisi ampiainen, se jatkoi. Kun jättiläiset huomasivat ystävänsä, Väiski nappasi ilahtuneena Relkan kädelleen ja Valtsu Lerkan. Siinä sitten vaihdettiin kuulumisia kaikessa rauhassa.

Sitten jättiläiset alkoivat tuntea olonsa tahmaiseksi, kun olivat niin hikoilleet painiessaan. Ne ehdottivat, että lähdettäisiin merenrantaan uimaan. Peikoille se sopi mainiosti ja niinpä iloinen satuolentoporukka päätyi peikkojen äskeiseen onkipaikkaan riisumaan päälivaatteitaan. Ennen rantaan tuloa oli varmistettu, ettei siellä vain ole ihmisiä. Satuolennot varovat ihmisiä, kun nämä eivät ole tottuneet peikkoihin ja jättiläisiin. Saattaisivat laittaa heidät vaikka eläintarhaan ja sinne ne eivät halunneet.

Ihmisiä ei näkynyt. Kaukana merellä näytti menevän laiva, mutta se oli kohta katoamassa erään suuren saaren taakse joten siitä ei välitetty. Valtsu viikkasi vaatteensa siistiin pinoon nurmikolle ja niin teki myös Lerka. Väiskin ja Relkan vaatteet taas jäivät hujan hajan yksi roikkumaan puunoksalle, toinen mykkyrään kannon nenään ja mikä minnekin. Sitten kaikki ryntäsivät pikkuhoususillaan kiljuen veteen.

Jättiläiset, isoja kun olivat, kiiruhtivat syvälle etteivät näkyisi niin helposti ja peikot jäivät räpistelemään rantaveteen. Väiski ja Valtsu kelluivat selällään vedessä ja nauttivat olostaan. Peikot roiskivat riemuissaan vettä toistensa päälle. Sitten alettiin leikkiä siipiratasalusta. Se tapahtui siten, että toinen jättiläisistä otti toisen peikoista nenänsä päälle istumaan ja sitten jättiläinen ui selkää mahtavasti jaloilla polskuttaen peikon istuessa kapteenina komentosillalla, joka siis oli jättiläisen nenä. Näin teki toinenkin pari.

Jonkin ajan kuluttua rannalta alkoi kuulua ääniä ja kapteenit ohjasivat siipiratasaluksensa läheisen niemenkärjen taakse, josta voitiin  vaivihkaan tarkkailla tilannetta. Rannalle tuli opettaja Viisainen oppilaineen. He olivat lähteneet koulusta luontoretkelle tutkimaan kasveja ja tarkkailemaan eläimiä. Nyt tultiin rantaan, jossa herra Viisainen aikoi pitää oppitunnin oppilailleen. Niinpä tytöt ja pojat asettuivat mukavasti istumaan rantanurmikolle opettajan jäädessä heidän keskelleen seisaalleen. Olisihan opettaja voinut istuakin, sillä aivan yhtä hyvin hänen äänensä olisi niinkin kuulunut, mutta hänestä seisominen vain tuntui luonnollisemmalta.   

Opettaja kertoi monimutkaisista luonnonilmiöistä. Silja istui joukon reunalla ja yritti keskittyä kuuntelemaan, kun opettaja puhui yhteyttämisestä. Häntä alkoi raukaista ja katse harhaili sinne tänne. Hän huomasi joitakin myttyjä nurmikolla ja puiden oksillakin näytti roikkuvan jotakin kangasta tai sen tapaista. Hän osoitti sinne päin ja sanoi opettajalle, että tuolla on jotakin erikoista. Opettaja jatkoi esitystään mutta katsoi kuitenkin Siljan osoittamaan suuntaan. Hänkin huomasi kankaat. Hänen ajatuksensa alkoi katkeilla eikä hän yht'äkkiä oikein muistanut mitä hän oli kertomassa, sillä hänen mielestään yksi kuusenoksalle levitetty kangas alkoi näyttää valtavan suurelta paidalta. Hän ei muistanut yhtään enää mistä hän oli puhumassa, mutta onneksi hän muisti erään hyvän esitelmöitsijöille tarkoitetun ohjeen. Onko kenelläkään mitään kysyttävää, hän kysyi oppilailta. Siljan vieressä istuva Liisakin oli huomannut paidan. Miten jonkun paita voi olla noin iso, hän kysyi opettajalta. Ei löytynyt äimistyneeltä opettajalta vastausta. Pidetään pieni tekninen tauko, hän sanoi, ja tutkaillaan samalla, mitä ne kankaat oikein ovat.

Kaikki ryntäsivät katsomaan kankaita. Nurmikolla oli kaksi siistiä pinoa, iso ja pieni. Sitten oli pieniä ja isoja vaatteita hujan hajan maassa ja puunoksilla. Ne näyttivät jotenkin erikoisilta. Vähän ne olivat risaisia, mutta oli niitä paikattukin. Opettajan mielessä häivähti huoli. Osa näytti lastenvaatteilta. Kun opettaja ei muuta keksinyt, hän sanoi, että haravoidaan kaikki yhdessä tätä rantaa ja metsän reunaa. Tähyillään samalla merelle, jos vaikka näkisimme vaatteiden omistajat.

Mitään ei löytynyt. Palattiin jatkamaan tuntia. Opettaja sai joten kuten pidettyä tunnin loppuun, vaikka välillä hänen puheensa merkillisesti keskeytyi. Kun oli aika palata parin kilometrin päässä odottavalle linja-autolle, opettaja päätti, että vaatteet olisi otettava mukaan. Omistajia ei näkynyt missään. Tässä oli jotakin erikoista. Niin palattiin autolle ja vaatteet sullottiin linja-auton tavarasäiliöön. Opettaja Viisainen sanoi vievänsä ne koululle tutkittavaksi. Ja sitten palattiin kaupunkiin.

 

Tähän päättyy sadun ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa.