tiistai, 18. heinäkuu 2006

Jättiläiset hurahtavat moottoripyöriin III

Jättiläismoottoripyörä löydetään. Väiski tekee elämänsä munauksen.

Uteliaisuus valtasi Fiddling-sedän ja hän päätti mennä ottamaan selvää, mistä oli kysymys. Rakennuksen pihassa työskenteli pari tusinaa pitkätukkaisia ja osa pitkäpartaisiakin miehiä ja naisia moottoripyörien parissa. Pyöriä viriteltiin, korjattiin ja kiillotettiin. Tunnelma oli keskittyneen hiljainen mitta aika ajoin sen keskeytti yhden partamiehen johdolla tapahtuva yhteisulvahdus. Fiddling-setää tällainen huvitti. Hän jutteli niitä näitä rassaajien kanssa. Sitten hän kysäisi yhdeltä nahkapukuiselta naiselta, miksi he tuolla tavalla ulvahtelevat.

Nainen kertoi, että he harjoittelevat ylihuomista vierailua varten. Heidän on tarkoitus ajaa naapurikaupungin eläintarhaan tapaamaan Ansua, joka on heidän moottoripyöräseuransa nimikkohyeena. Ansu on tarhan ainoa hyeena ja siten kovin yksinäinen. Se ilahtuu kovin motoristien vierailuista, varsinkin kun nämä ovat opetelleet tervehtimään sitä sen omalla kielellä.

Seuraavana iltana lapset ovat taas Fiddling-sedän luona. Taas jutellaan jättiläisten moottoripyöräongelmasta. Fiddling kertoo moottoripyöräverstaalla kokemastaan. Kun Lotta kuulee motoristien vierailusuunnitelmasta, hän tuumii, että eikö nämä voisi poiketa matkan varrella olevalle uimarannalle ja kertoa siellä heille moottoripyöristään niin jättiläisetkin voisivat seurata sitä pensaiden raoista. Se kuulosti hyvältä idealta. Sovittiin että Fiddling käy ehdottamassa kerholaisille poikkeamista uimarannalle ja lapset ruinaavat taas isänsä viemään heidät uimaan.

Sitten Fiddling menee tietokoneensa luo ja sanoo, että mitähän internetistä löytyy moottoripyöristä. Lapset kokoontuvat sedän ympärille katsomaan. Setä löytää hienoja kuvia moottoripyöristä. Niitä ihastellaan yhdessä. Sitten setä muistaa, että Rattler-merkkisiä moottoripyöriä valmistava tehdas ei ole kovinkaan kaukana. Setä löysi tehtaan sivut. Ohhoh, hän huudahti yht\'äkkiä. Ruudussa näkyi tehtaan kuva ja mitä ihmettä seisoikaan tehtaan edessä. Siinä oli valtava moottoripyörä. Sepä on komea vehje, ihan aidon näköinen Rattler, setä tuumasi. Toimiiko tuo oikeasti, kysyi Passu. Tuskinpa, sanoi setä ja jatkoi, että se näyttää olevan tuollainen hirmuisen suuri koriste-esine, joka sopiikin tuohon tehtaan ja sen ohi kulkevan moottoritien väliin. Niin mutta se näyttää aivan oikealta, inttää Passu, kyllä se voi toimiakin. No soitetaan ja kysytään, sanoo Fiddling-setä, ja näpyttelee ruudusta löytyvän numeron kännykkäänsä. Juteltuaan hetken Rattlerin tiedotuspäällikön kanssa hän lopettaa ja kertoo lapsille, että kyllä se on tehty täydelliseksi moottoripyörän kopioksi. Eihän sillä tietenkään kukaan voi ajaa, mutta moottoria käytetään silloin tällöin, kun pyörää esitellään tehtaan vierailijaryhmille. On kuulemma komeat äänet, lisäsi setä vielä.

Sitten Lotta huomasi Rattler-nimen tuoreen Iltalööpin kannessa. Se näytti olevan suuressa mainoksessa, jossa kerrottiin kaupungissa pian pidettävästä suuresta moottoripyörätapahtumasta, Super Bike Sessiosta. Tuovatkohan ne sen pyörän noille messuille, tuumi hän itsekseen. Olisi kiva nähdä se ja kuulla sen äänet, jatkoi hän sitten.

Seuraavana päivänä uimarannalla oli vipinää. Aurinko paistoi lämpimästi ja sen houkuttelemana monet kaupunkilaiset olivat tulleet rannalle virkistäytymään. Isä oli helposti suostunut lähtemään ja paistoi tyytyväisen näköisenä pihvejä ja makkaroita, joita oli taas runsaasti mukana. Täytyypä taas auttaa lasten kasvupyrähdystä, hän myhäili itsekseen.

Lapset tekivät taas retken metsän reunaan ja herkulliset tuoksut olivat houkuttelleet heidän ystävänsä piileskelemään rannan lähettyville vaikka väen paljous niitä pelottikin. Kohta alkaa kuulua mahtavaa moottorien jylyä. Eväitä pureskellessaan peikot ja jättiläiset näkevät, kuinka rantaan alkaa valua toinen toisensa jälkeen hienoja moottoripyöriä ajajineen. Motoristit vaihtavat sitten nahkapuvut uima-asuihin ja kirmaavat riemusta hihkuen järveen. Uituaan tarpeeksi he tulevat rantaan syömään eväitään.

Nyt lapset arvelevat, että on oikea hetki lähestyä MC Hyeenoja. Lapset menevät juttelemaan. Ai tehän olettekin niitä tulevia motoristeja, toteaa lauman johtajalta näyttävä. Kyllä me teille pyöriämme mielellämme esittelemme, jatkoi hän. Sitten alkoi oppitunti, jossa nähtiin erityyppisiä pyöriä ja sivuvaunuja ja vaikka mitä. Yksi partasetä jopa purki pyöränsä moottoria esitelläkseen sen toimintaa. Peikot ja jättiläiset tuijottivat silmät pyöreinä pensaiden ja puiden takaa. Kyllä on mielenkiintoista! Lapset sanoivat sitten kuulleensa, että motoristit osaavat ulvoa hienosti. Totta, sanoi johtajamotoristi. Haluatteko kuulla, kysyi hän sitten. Sitten motoristit ulvahtivat kuorossa johtajansa johdolla ja rannalla olevat ihmiset käänsivät hieman hämmentyneinä päätään heihin päin. Otetaanpa vielä kerran ja nyt vielä kovemmin, sanoi johtajaparta kavereilleen.

Motoristit nousivat seisaalleen kajauttaakseen nyt oikein kuningasulvahduksen. Sen he tekivätkin mutta ylitse kaiken nousi metsästä kuuluva hirvittävän kova ujellus, joka sai partaväenkin ymmälleen. Väiskijättiläinen oli innostunut liikaa eikä ollut malttanut pysyä hiljaa, vaikka ihmisiä oli niin lähellä. Osa retkeilijöistä alkoi levottomasti kerätä tavaroitaan ja motoristitkin silmäilivät ihmeissään toisiaan. Johtajaparta oli lähtemäisillään metsään ottamaan selvää kultakurkun henkilöllisyydestä. Lapset liikahtelivat hädissään. Nyt heidän ystävänsä paljastuvat. Kukahan se meistä lienee, joka on tuolla metsässä asioillaan, mietti sitten johtajaparta ja päätti harjoituttaa loputkin kerholaisista yhtä äänekkäiksi. Eikä hän viitsinytkään lähteä tutkimusmatkalleen vaan arveli asian kyllä luonnostaan selviävän myöhemmissä harjoituksissa.

Lapset huokaisivat helpotuksesta. Kerholaiset päättivät nyt jatkaa matkaa Ansun luo ja alkoivat käynnistellä pyöriään.

Tähän päättyy tarinan kolmas osa. Jatkoa seuraa. 

       

maanantai, 10. huhtikuu 2006

Jättiläiset hurahtavat moottoripyöriin II

Relkapeikko löydetään. Fiddling-setä pelästyy.

Aamiaisen jälkeen aamulla lapset kokoontuivat lastenhuoneeseen pitämään hätäkokousta Relkan asiasta. Passu kysyi Siljalta, eikö ne peikkojen ja jättiläisten vaatteet aikanaan löytyneet merenrannalta sellaisesta paikasta, jossa voitaisiin käydä uimassa. Peikot ja jättiläiset olivat kerran olleet uimassa ja Siljan opettaja oli ymmärtämättömyyttään vienyt näiden vaatteet. Lapset olivat vaivoin saaneet ne toimitettua näille takaisin ystävänsä taiteilija Fiddlingin avulla, mutta se on eri tarina se.

Silja myönsi näin olleen ja sanoi jo arvaavansa mitä Passu ajatteli. No mitä, Passu kysyi. Että jos menisimme sinne uimaan ja löytäisimme Relkan sieltä. Just niin, Passu sanoi ja jatkoi, että ruinataan yhdessä isä viemään meidät sinne.

Niin tehtiin ja kun isä oli hetken venkoillut vastaan mutta suostunut sitten ideaan, äitikin innostui lähtemään mukaan. Otettiin oikein tukevat eväät mukaan ja lähdettiin ajelemaan kohti uimarantaa. Silja suositteli tietämäänsä rauhallista paikkaa, joka oli syrjässä vilkkaasta uimarannasta ja sehän sopi vanhemmille. Kun oli saavuttu paikalle asettauduttiin lekottelemaan ja isä rupesi oitis värkkäämään mukaan otetun grillin parissa. Kohta makkarat ja pihvit kärisivät grillin ritilällä. Loistojuttu tuo isän grillausvimma, kuiskasi Silja Lotalle ja Passulle. Onpa kumma jos tuoksu ei houkuttele peikkoja ja jättiläisiä, hän jatkoi.

Lapset söivät makkaraa ja joivat mehua. Sitten he lähtivät muina miehinä kävelemään metsänreunaan. Kohta he kuulivatkin lyhyen vihellyksen erään kiven takaa ja sieltä pomppasi esiin Relkapeikko naama virneessä. Riemukkaiden tervehdysten jälkeen Relka kertoi asiansa. Jättiläiset Väiski ja Valtsu olivat aivan hullaantuneet moottoripyöriin, joita ne olivat nähneet maantiellä. Nyt ne haluaisivat tietää kaiken mahdollisen niiden toiminnasta ja toivoivat peräti voivansa kokeilla sellaisella ajamistakin, mutta se nyt tuskin olisi mahdollista. Kovin vaikealta tämä ongelma lapsista tuntui, mutta he lupasivat yrittää keksiä jotakin. Missä Lerka ja jättiläiset ovat, lapset kysyivät. Relka kertoi niiden olevan ihan lähellä kukkulan takana ja tiirailevat varmaan heitä sieltä. Relka sanoi myös, etteivät jättiläiset halua näyttäytyä, mutta makkaraa niillä teki mieli niin kuin heillä peikoillakin.

Lapset kävivät pyytämässä isältä ruokaa mukaan pikku retkelle, jonka he haluaisivat tehdä metsään. Isä varoitteli heitä menemästä syvälle metsään, mutta reunametsikköön he voisivat mennä. Se riittikin lapsille. Isä hiukan kummasteli sitä eväiden määrää, minkä lapset halusivat mukaan. Juurihan he olivat syöneet. Mutta ei isä hennonut pihistellä vaan laittoi runsaat muonavarat lapsille mukaan. Arveli vain, että kenties lapsilla olisi alkamassa jokin kasvupyrähdys ja silloinhan ruokaa varmaan tarvitaan.    

Nyt oltiin jo matkalla takaisin kotiin. Isä ei lakannut ihmettelemästä sitä ruuan määrää, minkä lapset olivat retkellään saaneet katoamaan. Olipa onni että hän oli varannut ruokaa sukulaisperheenkin varalle. Nämä eivät olleet kuitenkaan päässeet rannalle, kun nuorempi heidän lapsistaan oli tullut kipeäksi. Lapset vain myhäilivät. He tiesivät jo, että aika pian ruinattaisiin varmaan uutta uimaretkeä.

Illemmalla lapset lähtivät tapaamaan ystäväänsä Fiddling-setää. Hänelle kerrottiin tämä uusi ongelma, mutta ei hänkään heti keksinyt ratkaisua. Hohotteli vain taas tapansa mukaan, mutta lupasi miettiä asiaa. Lapset lähtivät sitten kotiin ja matkalla juttelivat sedästä. He olivat onnellisia siitä, että heillä oli tuollainen ystävä, joka oli ihan kuin aikuinen, mutta ei kuitenkaan sillälailla oikeasti.

Fiddling lähti kävelylle miettimään saamaansa tehtävää. Eräässä risteyksessä hän kääntyi sellaiseen suuntaan, missä ei ollut ennen käynyt. Hänestä oli mukava nuuskia uusia paikkoja. Hän käveli tien viertä mietteissään. Tien vasemmalla puolella oli puita ja niiden takana jokin varaston näköinen rakennus. Yht'äkkiä hän säikähti vähän sillä talon luota kuului hurja ulvahdus. Aivan kuin lauma susia, hän tuumi ihmeissään. Kun hän katsoi tarkemmin rakennusta, hän näki sen seinässä jonkin eläimen kuvan ja tekstin MC Hyeenat.

Tähän päättyy tarinan toinen osa. Jatkoa seuraa.

 

     

lauantai, 8. huhtikuu 2006

Jättiläiset hurahtavat moottoripyöriin I

Moottoripyöräilijäpariskunta saa erikoisen tehtävän

 

Hessupapan pitää nyt urakoida satuja tänne nettiin, etteivät ne pääse unohtumaan. Rapsu on hyvin tehokas pyytäessään uusia ja häntä tuntuu viehättävän se, että sadut tulevat internetiin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oli taas kerran uuden sadun aika. Taas toivottiin lapsia, peikkoja jne. mukaan. Nyt toivottiin mukaan myös hyeenaa. Hyeena!?

 

Taitaa tämä taas vähän muovautua kirjoitettaessa.

 

Peikot ja jättiläiset kävelivät kesäisenä päivänä metsässä. Tai oikeastaan jättiläiset kävelivät ja peikot istuskelivat niiden olkapäillä. Jättiläiset Väiski ja Valtsu eivät tahtoisi jaksaa hidastella, jos peikot töpöttelisivät pikkuisilla jaloillaan. Näin sujui matka paremmin. Oltiin tulossa uimasta.

 

Oltiin tulossa sellaiseen polun kohtaan, jossa ollaan lähellä isoa tietä. Kaveruksilla on usein tapana poiketa tässä polulta ja nousta tien viereisen kukkulan rinnettä ylös kallioleikkauksen reunalle. Joskus oli nimittäin rakennettu tie kukkulan läpi. Kallioon oli ammuttu aukko sitä varten. Peikot ja jättiläiset muistivat sen ajan kun tietä oli tehty. Ne olivat kuulleet pamaukset ja luulleet ukkosen kolistelevan. Olivat kuitenkin pinkaisseet tarkistamaan asiaa ja kurkkineet pensaikosta työmiesten puuhia.    

 

Tie oli sitten valmistunut ja kaverukset olivat ottaneet tavaksi käydä aika ajoin ihmettelemässä liikennettä. Ja sitäpä tälläkin kertaa haluttiin. Ennen kuin tultiin kalliojyrkänteen reunalle, jättiläiset repivät sammalta kalliolta ja panivat sitä laattoina päähänsä. Heinätupsuja aseteltiin roikkumaan silmien eteen suojaamaan autoilijoiden katseilta, kun tiiraillaan kalliolta tielle. Peikot eivät mitään tarvinneet kun olivat niin pieniä ja maan värisiä.

 

Tiellä huristeli monenmuotoisia ja -värisiä autoja. Meni rekkoja, asuntoautoja, avolavoja ja ties mitä. Sitten yht'äkkiä alkoi kuulua kumeaa hurinaa. Näytti kuin lauma vihaisia pörriäisiä olisi parveillut kohti kallioleikkausaukkoa. Lauma moottoripyöräilijöitä siinä pärisytteli pitkin pikitietä. Aurinko pilkahteli kymmenistä kypäristä. Pakoputket kiilsivät putsattuina. Kallioleikkauksen kohdalla kärkiajaja nosti kätensä ja koko porukka ulvahti moottorien jylinän yli niin että katsomossa säikähdettiin. Ääni kaikui komeasti kallionseinämistä mutta siinä oli oudon apea sointi.  Kun päristelijät loittonivat, peikot ja jättiläiset näkivät heidän mustien nahkapukujen selkämyksissä oranssinvärinen eläimen kuvan. Sellaisia ne eivät olleet koskaan nähneet. Mitähän ne esittivät?       

 

Jättiläiset olivat aivan riemuissaan näkemästään. Ne heittivät voltteja tantereella ja hihkuivat. Kyllä oli merkillisen näköistä porukkaa nuo päristelijät. Ja mitkä ihanat äänet niissä pyörissä oli. Taisi siinä jokunen puukin kaatua kun jättiläiset riemuitsivat. Peikotkin olivat mielissään, kun kavereilla oli noin hauskaa.

 

Sitten palattiin polulle ja käveltiin jättiläisten kotiluolalle. Syötyään kaverukset loikoilivat päivälevolla ja muistelivat näkemäänsä. Väiski ja Valtsu unelmoivat moottoripyörällä ajamisesta. Miten semmoinen pysyy pystyssä? Miten se toimii? Mistä se pärinä tulee? Miksi ne ulvoivat niin surullisesti? Kysymyksiä sateli. Ei Relka eikä Lerkakaan osanneet paljoa kertoa vaikka olivatkin käyneet kaupungissakin, toisin kuin jättiläiset. 

 

Jättiläiset vain muistelivat haaveellisina moottoripyöriä eivätkä osanneet muusta puhuakaan. Ne halusivat tietää lisää pyöristä. Ja miksi ne ajajat olivat niin surullisia? Kun ei muuta keksitty, päätettiin että pyydetään kaupungista apua, jotta saataisiin lisää tietoja. Sehän tarkoitti tietysti sitä, että pitäisi saada yhteys Lottaan ja Passuun.

 

Seuraavana päivänä eräs pariskunta ajeli moottoripyörällään kohti kaupunkia. Oli ajeltu jo aikamoinen matka ruokailun jälkeen ja tuntui, että kohta voitaisiin pitää kahvitauko. Kun tuli lepopaikan merkki vastaan, takanaistuja koputti ajajaa olkapäähän ja vinkkasi kylttiä. Niinpä kaarrettiin levennykselle ja kaivettiin termospullo tykötarpeineen esiin. Paikalla oli penkkejä ja pöytiä, joten siinä kelpasi huilailla.

 

Pulla maistui ja kahvikin sen kyytipoikana. Siinä istuksittiin vastatusten. Päivää, kuului äkkiä läheltä. Päät kääntyivät ja taukolaiset huomasivat heinikossa kaksi pientä hahmoa, jotka eivät näyttäneet aivan tavallisilta lapsilta. Osaatteko pitää salaisuuksia, kuului kysymys heinikosta. No, tuota, kyllähän me, pikkuisille vastattiin. Hyvä, kuului vastaus. Kertoisitteko kaupungissa, että Relka tarvitsee apua, kuului jatkokysymys. Sopiihan se, pyöräilijät vastasivat kuin yhdestä suusta. Mitään muuta ei sitten saa kertoa, heitä opastettiin ja he nyökkäsivät mietteliäinä. Kahvittelijat katsoivat kysyvästi toisiaan silmiin. Kun he taas käänsivät päänsä, otukset olivat kadonneet.

 

Pariskunta ajeli sitten hiljaisena kohti kaupunkia. Kumpikin pyöräilijä oli vaipunut ajatuksiinsa. Saavuttiin sitten kaupunkialueelle ja pysähdyttiin kioskille ostamaan yhtä ja toista pientä. Ennen ostoksia juteltiin hiukan. Mitä meille äsken tapahtui tuolla taukopaikalla, mies kysyi naiselta. Näimme kaksi menninkäistä vai mitähän mahtoivat olla ja meille annettiin tehtävä, vastasi nainen. Se on siis totta, mies tuumi. Minä en oikein tiennyt enää, mitä ajatella, hän jatkoi. Pitäisiköhän meidän ilmoittaa tästä poliisille tai jotain, mies kysyi. Älä ole hassu, ei meitä kukaan uskoisi, nainen virkkoi. Mehän annoimme lupauksen ja sitä paitsi mitä itse ajattelisit, jos joku kertoisi sinulle nähneensä peikkoja, hän jatkoi. Niinpä, mutta meille annettiin tehtävä, mies sanoi. Kun ei sitten muuta keksitty, alettiin tehdä kioskiostoksia.

 

Kun he sitten kiinnittivät kypäriään päähänsä, he keskustelivat taas aiheesta. Mies totesi, ettei heille kerrottu minne se sanoma kaupungissa pitäisi toimittaa. Pitäisiköhän meidän vain kertoa siitä joka paikassa ja aloittaa vaikka tuosta kioskinpitäjästä, hän jatkoi. Minulla on parempi ajatus, nainen sanoi. Minä tunnen yhden Iltalööpin toimittajan. Voisin soittaa hänelle ja kysyä, paljonko rivi-ilmoitus maksaisi iltapäivälehdessä. Siinä on ideaa, mies sanoi, soitapa. Nainen jutteli hetken kännykkäänsä ja lopetti kohta hymyillen puhelun. Kaverini sanoi, ettei rivi-ilmoitusta juuri kukaan huomaisi, mutta hän voi laittaa huomiseen lehteen otsikon ja pikkujutun aiheesta, kertoi hän sitten innoissaan miehelle. Mainiota, et kai kertonut menninkäisistä, mies vastasi. En tietenkään, nainen sanoi, ja jatkoi, että toimittajan mielestä tuollaisesta pikku-uutisesta saattaa kehittyä jotakin kivaa. Ja jos ei synny mitään, ei sitä kukaan kauaa muista, oli hän jatkanut.

 

Seuraavana iltana Siljasisko ryntäsi Lotan ja Passun huoneeseen päivän Iltalööppi kädessään. Katsokaa, hän sanoi otsikkoa näyttäen, tämä koskee meitä. Relka tarvitsee apua, luki lehdessä. Oli siinä pikku juttukin, mutta ei siitä juuri mitään irronnut. Lapset olivat nyt huolissaan ystävänsä puolesta, mutta eivät keksineet, miten Relkaan saataisiin yhteys. Niinpä heidän piti mennä sinä iltana nukkumaan huolestunein mielin. Mitähän Relkalle oikein kuuluu, he miettivät sängyissään ja siihen ajatukseen he kaikki lopulta nukahtivat.

 

Tähän päättyy kertomuksen ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa.

 

 

  

lauantai, 8. huhtikuu 2006

Kadonneet vaatteet III

Fiddling-sedän taideteos

Fiddling kertoi Siljalle, että kohta puoliin pidettäisiin kaupungin keskuspuistossa taidetapahtuma ja että hänenkin olisi määrä laittaa sinne esille jotakin. Hän ei ollut millään keksinyt mitä se olisi, mutta nyt Siljan kertomus oli väläyttänyt hänen päätään. Hän kysyi Siljalta, muistiko tämä keskuspuistossa olevan patsaan.

Muistihan Silja ja mutta oli aika ymmällään. Mitä siitä, kysäisi hän. Patsas esitti naista ja miestä sekä kahta lasta. Aikuiset olivat hurjan suuria ja lapset vielä aivan taaperoita.No katsos, nehän voitaisiin pukea tapahtuman ajaksi, setä sanoi. Se olisi se minun teokseni tapahtumassa. Silja oli ihmeissään. Ai, osaatko sinä ommella, hän kysyi? Setä hohotteli, niin kuin hänellä on tapana, ja sanoi, että ei sitten yhtään. Mutta eikös sinun ne pitäisi tehdä, jos ne kuuluvat sinun teokseesi? Ei se niin mene enää nykyään, setä kertoi ja jatkoi, että hän voisi hankkia sponsorin. Mikä se semmoinen on, kysyi Silja. No jos löydän jonkun, jonka mielestä sellainen olisi hyvä juttu, hän voisi tehdä ne vaatteet ihan ilmaiseksi. Kyllä nuo aikuisten asiat ovat kummallisia, ajatteli Silja mielessään.

Silja hoksasi kyllä, että vaatteet liittyisivät jotenkin peikkojen jättiläisten vaateongelmaan. Mtiä sinä setä oikein ajattelet, hän kysyi kuitenkin. No katsos, näyttelyn jälkeenhän vaatteita ei enää tarvita, joten ne joutavat sinun ystävillesi, tuumasi Fiddling. Ihanaa sanoi Silja ja halasi setää innoissaan, kyllä sinä olet viisas. Fiddling vain hohotteli vähän hämillään. Sitten Fiddling jäi miettimään sopivaa sponsoria ja Silja palasi kertomaan muille tapaamisensa tuloksista.

Seuraavana päivänä Silja tuli taas tapaamaan Fiddling-setää kuullakseen miten tämä oli edistynyt asiassa. Setä kertoi soittaneensa erääseen vaatetehtaaseen asiasta. Johtaja Pomppinen oli kiinnostunut asiasta ja oli luvannut ottaa asian puheeksi muiden johtajien kanssa. Sitten asia oli saanut yllättävän käänteen, sillä Pomppinen oli soittanut jo samana iltana. Hän oli ollut paikallisen kissayhdistyksen päivällisillä ja jutellut pöytänaapurinsa konstaapeli Putkosen kanssa. Pomppinen oli tullut kertoneeksi vaatehankkeesta. Silloin Putkonen oli sanonut, että kuule minulla on sellaiset vaatteet. Kelpaisivatkohan ne taiteellisiin tarkoituksiin. Eräs opettaja oli nimittäin tuonut jonkin aikaa sitten poliisiasemalle kahdet isot ja kahdet pienet vaatteet, eikä niille ollut löytynyt omistajaa. Niistä voitaisiin siten luopua. Ne olivat kyllä aika erikoisen näköisiä, mutta mutta voisikohan niitä harkita.

Fiddling oli jo käynyt poliisasemalla katsomassa vaatteita ja todennut ne sopiviksi. Mutta ne isot vaatteethan ovat poikien mallia ja toinen isoista patsaistahan on täti, Silja ihmetteli. Ei se mitään, tuumi Fiddling, silloinhan katsojilla on vain enemmän ajattelemista.

Silja kertoi sedälle, että Relkapeikko oli kovin onnellinen, kun vaateongelma oli ratkeamassa. Relkaa haluttaisi kuitenkin myös päästä näkemään mitä kaikkea taidetapahtumassa on nähtävillä, mutta koska peikkosalaisuus voisi paljastua, ei varmaan uskaltaisi sinne tulla. Relka oli saanut nukkua yöt vinttivarastossa ja lapset olivat tuoneet sille sinne syötävää. Fiddling-setä arveli kuitenkin, että Relkakin saataisiin paikalle, ja että lapset voisivat luottaa siihen, että sekin asia järjestyy.

Niin koitti taidetapahtuman avajaispäivä. Lasten vanhemmat olivat tuumineet, että lapsillekin olisi varmaan hyödyllistä tutustua taiteen virtauksiin ja että mentäisiin porukalla paikalle jo avajaispäivänä. Sehän sopi lapsille hyvin. Nyt oltiin tultu paikalle ja isä oli maksanut jo pääsyliput. Marssittiin hattaroita syöden puiston pääkäytävää.

Oikealta kuului niin kovaa kuminaa, että äiti piteli korviaan. Lähdettiin tutkimaan mitä se oikein oli ja äitikin saatiin mukaan melusta huolimatta. Puiston nurmikolle oli kasattu isoon kekoon tynnyreitä, jotka näyttivät olevan tyhjiä. Tarjolla oli leipälapion näköisiä puumailoja, joilla jokainen halukas sai paukutella tynnyreitä. Kasan luona viuhtoi pieni hahmo ja paukutteli hurjasti tynnyreitä. Sillä näytti olevan kuminen, koko pään peittävä naamari päässään ja yllään hieno musta frakki, jonka selässä luki "Pomppisen Puku - monessa mukana". Äiti ja isä keskustelivat teoksen mahdollisesta sanomasta. He eivät huomanneet, kuinka frakkiolio töni leikkisästi lapsia paukutuksensa lomassa. Relkapeikkohan se siinä, tositoimissa.

Sitten jatkettiin matkaa. Vasemmalla näyttiin pelattavan jonkinlaista pienoisjalkapalloa. Pelipallo oli valtavan iso ja siinä näytti olevan paljon euron, dollarin ja muiden valuuttojen merkkejä. Isä ja äiti totesivat tuon teoksen sanoman aika selkeäksi. Nähtiin myös tänne ulos asetettu juoksumatto. Sen vieressä puksutti moottori, joka tuotti sähköä laitetta varten. Hikinen nuorimies juoksi matolla. Hänellä oli kuulokkeet päässään ilmeisesti musiikin kuuntelemista varten. Hänen edessään oli suuri monitori, jossa näkyi kaunista maisemaa, joka näytti vaihtuvan juoksun tahdissa. Juoksijan selän takana sädehtivät keskuspuiston suuret kukkaistutukset.                

Sitten tultiin puiston keskukseen, jossa oli vakiovarustukseen kuuluva nelihahmoinen patsas. Hahmot oli näköjään puettu. Vaateiden ulkosaumohin oli ommeltu vetoketjut, joten asut oli voitu pukea patsaiden ylle. Patsaiden luona oli kyltti, jossa luki "Rudolf Fiddling: Lainaa vain". Kyltissä luki myös "Hankkeessa mukana: Poliisilaitos ja Pomppisen Puku". Toisen pikkuhahmon puseron vetoketju oli repsahtanut auki ja jo aiemmin nähty frakkiolio veti sitä juuri kiinni. Passu iski silmää hahmolle ja tämä vastasi naamarinsa takaa.

Muutaman päivän päästä tapahtuma oli ohi. Teoksista oli kirjoitettu lehdissä. Fiddling oli saanut kiitosta ajattelemisen aihetta antavasta teoksestaan. Tänään Iltalööppi oli kuitenkin nostanut kohun Pomppisen Puvun toimista. Hämmästeltiin frakkiolion pientä kokoa ja epäiltiin kaikelaista. Pomppistakin oli haastateltu. Hän tuntui vain olevan hyvillään kohusta. Hän oli maininnut suosikikseen tynnyriteoksen.

Myöhemmin samana päiväna uimarannalle ajoi pakettiauto, jossa luki isoin kirjaimin "Pomppisen Puku". Tavarasäiliöstä nostettiin nurmikolle vaatteita ja laatikko, johon oli porattu reikiä. Sitten auto karautti pois. 

Sen pituinen se.

torstai, 23. helmikuu 2006

Kadonneet vaatteet II

Relkapeikko tiedustelumatkalla. Jokohan löytyy apua?

Kun ranta oli hiljentynyt, peikot ja jättiläiset nousivat maihin huomatakseen, että vaatteet olivat kadonneet. No hätä ei ollut aivan mahdoton näin leppeässä kesäsäässä. Viileät yötkin vietettiin lämpimien vällyjen alla kotiluolissa. Mutta joskus sää tulisi kylmenemään ja mitäs sitten?

Peikot päättivät lähteä jättiläisten mukana näiden kotiluolalle miettimään mitä nyt pitäisi tehdä. Simppa huomasi tässä, että peikkojen luolalle ne eivät olisi voineet mennäkään. Luolassa sitten syötiin iltapalaa ja ihmeteltiin, että mistä vaatteet löytyisivät tai mistä saataisiin uudet tilalle. Ennen nukkumaan menoa päätettiin, että Relkapeikko lähtisi seuraavana päivänä kaupunkiin kysymään neuvoa. Siellä nimittäin asuivat Relkan tutut Lotta ja Passu, joista olet ehkä jo kuullut aikaisemmassa sadussa. Tämän päätöksen päälle nukuttiin makeasti koko yö.

Opettaja Viisainen oli tällä välin palannut oppilaineen bussille, joka oli tuonut koko porukan takaisin koululle kaupunkiin. Koululaiset olivat menneet koteihinsa. Syksyllä kun koulu alkaa taas, voidaan muistella yhdessä luontoretken tapahtumia. Opettaja oli kantanut löydetyt vaatteet koulun käsityöluokkaan ja jäänyt sinne istumaan ja ihmettelemään, mitä olisi tehtävä. Myöhemmin illalla hän pakkasi vaatteet autoonsa ja vei ne poliisiasemalle. Mitäpä sitä enempää ihmettelemään, kun on kerran ihmisiä, joiden työnä on ratkoa kaikenlaisia hankalia asioita.

Silja oli tullut kotiin ja tehnyt läksynsä. Illemalla hän istui iltapalalla vanhempiensa sekä pikkusiskonsa Lotan ja pikkuveljensä Passun kanssa. Illallisen jälkeen Silja puikahti Lotan ja Passun kanssa näiden huoneeseen, sillä hän halusi jutella näiden kanssa häntä mietityttävästä vaatemysteeristä. Silja kertoi nuoremmille päivän tapahtumista. Lotalla tuli mieleen aikaisempi laivaseikkailu ja mainitsi siitä muille. Passu puki sitten sanoiksi ajatuksen, joka oli jo alkanut muillakin kehittyä hatarasta ideanrepaleesta ehjemmäksi epäilykseksi. Liittyvätköhän vaatteet jotenkin Relkapeikkoon? Uni maistui huonosti seuraavana yönä sillä lapsia painoi huoli Relkapeikosta.

Aamulla Relkapeikko saapui kaupunkiin. Se oli piileskellyt pusikossa lähellä bussipysäkkiä ja livahtanut salamana bussin mahasäiliöön, kun tavaroitaan bussiin pakkaavien ihmisten silmä vähän vältti. Kaupungissa se oli taas livahtanut puiston pensaikkoon, kun kuormaa purettiin. Että se on nopea tuo Relka. Vähän sitä mietitytti tämän kyydin luvallisuus, mutta se ajatteli, etteivät kaikki ihmisten oudot säännöt varmaankaan päde satuolentoihin.

Lapset olivat saaneet aamupäivällä jäätelörahaa äidiltään ja olivat palaamassa Märssysen kioskista, josta sai kaupungin parasta korvajäätelöä. Tietenkin se oli parasta, sillä mikään muu kioski ei myynyt korvan muotoisia jäätelöpuikkoja. Puiston luona lapset olivat saada yhteisen sydänhalvauksen, sillä heidän keskelleen tupsahti jokin kirkuva, karvainen olio pensaiden seasta. Lääkärit eivät kuitenkaan joutuneet töihin, sillä ei se Relkapeikko sentään hengiltä lapsia pelästyttänyt. Mutta sitä riemua!

Relkapeikolle maistui korvajäätelö lounaaksi lasten seurassa puiston pensaiden siimeksessä. Oletko matkalla naamiaisiin, kysyivät lapset peikolta. Silloin Relka kertoi, miksi se on kietonut ympärilleen tuollaisen kirjavan viltin. Nyt selvisi, että lapset olivat aavistelleet oikein edellisenä iltana. Silja kertoi nähneensä, että opettaja vei löydetyt vaatteet sisälle kouluun. Yhdessä mietittiin miten voitaisiin saada vaatteet takaisin ilman, että aikuiset huomaavat. Relka toivoi, että satuolentojen salaisuutta suojeltaisiin mahdollisimman paljon aikuisilta, joiden tekemiset olivat niin kummallisia - ainakin peikoista ja jättiläisistä.

Sitten loikoiltiin ja juteltiin. Silja kertoi tuntevansa erään viisaan sedän, jonka nimi on Fiddling. Hän oli opettanut Siljalle piirtämistä ja maalausta eräällä kurssilla. Siljasta tuntui, että häneltä voitaisiin pyytää apua. Hän ei ole ihan sellainen oikea aikuinen. Sovittiin että Silja lähtee heti tapaamaan setää ja muut jäävät odottamaan.

Fiddling istui vähän rymähtäneessä korituolissa ja kuunteli tarkkaavaisena Siljan kertomusta. Välillä hän nousi kuljeskelemaan huoneessa ja välillä hän naurahteli kumeasti. Erityisesti häntä hohotutti kun Silja kertoi, että osa vaatteista oli ollut siististi pinkoissa ja osa hujan hajan siellä rannalla.

Kun Silja oli päättänyt kertomuksensa, Fiddling sanoi, että hänellä on idea.

 

Tähän päättyy tarinan toinen osa. Jatkoa seuraa.